Mitä heille kuuluu?

Terveisiä eläkeläisiltä!

Helena ja Risto Jokinen

Risto oli maalaispoika ja aloitti uransa Riihimäen seurakunnassa Haapahuhdan poikakerhon kerhopoikana noin vuonna 1949 ja myöhemmin kerhonohjaajana.

– Siellä tuli tehtyä raittiuslupaus ja lähdettyä uskon tielle.

Helena tuli uskoon rippikoulussa 1959 ja sen jälkeen hän oli pyhä­koulunopettajana yhteensä 30 vuotta.

– Tapasimme toisemme samana vuonna Riihimäen seurakunnan nuorten illoissa, ja vuonna 1963 menimme naimisiin.

Päiväkerhotyö alkoi Riihimäen seurakunnassa ja Helena oli päiväkerhonohjaajana vuodet 1969–1974 kun omat lapset olivat silloin sopivan ikäisiä. Helena tuli Riihimäen seurakunnan kiinteistöpuolen palvelukseen vuonna 1983 ja Risto kuorma-autokuljettajan hommiin pari vuotta myöhemmin.

– Meille tämä ei ollut mikä tahansa työpaikka, vaan saimme kuulua samalla seurakuntayhteisöön ja palvella sitä. Samaan aikaan meillä oli uskon uudistumisen aika, johon vaikutti voimakkaasti vuonna 1984 alkaneet maallikkovetoiset Sanan ja rukouksen illat, joihin aktiivisesti silloin osallistuimme ja osallistumme edelleen.

Helena toimi suntiona eli seurakuntamestarina ja Risto hautausmaan ammattimiehenä vuoteen 2007.

– Nyt olemme eläkkeellä ja palanneet jälleen maalle. Asumme Karhissa entisellä maatilalla, vain viisi kilometriä Riston kotitilasta, jossa asuimme ensimmäiset yhteiset vuodet. Jälkipolvea on kertynyt, lapsia on neljä, lapsenlapsia yhdeksän ja lastenlastenlapsiakin jo neljä – komea klaani.

– Meillä on edelleen harrastuksena Riihimäen Idäntyö, joka ensi vuonna täyttää 30 vuotta. Olemme melko terveitä, Risto tekee päivittäin pieniä remontteja, Helena puuhailee puutarhassa ja palvelee satunnaisia matkailijoita.
Pandemian ajan hiljaiselossa Helena teki Riston suvusta sukututkimusta.

– Teimme sukukirjan nuoremmalle polvelle perinnöksi.

Pirkko Arola

Mitä töitä teit seurakunnassa?

– Toimin Riihimäen seurakunnassa lehtorina 1974–1992 ja pappina vuodesta 1993. Eläkkeelle jäin vuonna 2010. Sain vaihtaa toimenkuvaa ja vastuualueita useita kertoja, siksi pysyin kauan samassa paikassa. Ilmapiiri oli vapaa uusille ideoille ja toimintamuodoille. Aloitin muun muassa äiti-lapsipiirit, yksinhuoltajien toiminnan, kotikäynnit tänne muuttaneiden luo, Juttutuvan laman alkaessa, perheleirit ja retriitit. Työ oli luovaa ja ovet avoinna seurakunnan yhteydenotoille. Olin liikkeellä Raamatun sanan kysymysten ja vastausten kanssa.

Parhaita muistoja seurakunnasta?

– Lukemattomat seurakuntalaiset ja työtoverit, myös sairaaloissa. Heitä muistelen joskus, vaikka elämä onkin tuonut jo paljon uudenlaista kanssakäymistä, johon työvuosina ei ollut aikaa. Päivät olivat vaihtelevia, kun liikuin eri puolilla seurakuntaa. Toisinaan pysähdyin kuuntelijaksi vaikkapa sairaalavuoteen ääreen. Siitä olen kiitollinen, että viisi lastamme saivat kasvaa seurakunnan toiminnan keskellä. Seurakunnasta löydän elämänmittaisia eväitä edelleen.

Eläkkeellä alkoi kolmas elämänvaihe. Nyt on enemmän aikaa ja tilaa läheisille ihmissuhteille, iloitsee Pirkko Arola.

Mitä teet nykyään?

– Levon lumous ja olemisen onni antaa nyt tilaa läheisille ihmissuhteille, kirjoittamiselle, liikunnalle ja lauluille. Toimin muutamissa yhdistyksissä. Tärkeitä ovat kolme raamattupiiriä. Raamattu on aarreaitta, joka ei tyhjene vieläkään.

Veikko Waldén

Mitä töitä teit seurakunnassa?

– Olin hautausmaalla työnjohtajana 1971–1975 ja ylipuutarhurina 1975– 2005.

Mitä teet nykyään?

– Hoidan postimerkin kokoista omakotitalomme pihaa Vanhassa Porvoossa. Käymme Marja-Leenan kanssa Lintulan nunnaluostarissa Heinävedellä alkukesästä ja syksyisin laittamassa hautausmaan vuodenaikojen mukaiseen kuntoon. Tänä vuonna alkoi Helsingissä, Pyhän Nikolaoksen ortodoksisen seurakunnan hautausmaalla kunnostusprojekti, jossa annan heille asiantuntija-apuani.

Parhaita muistoja seurakunnasta?

– Työkauteeni mahtuu kolme kirkkoherraa, joiden – kuten myös taloustoimiston kanssa – oli tiivistä yhteistyötä. Hautausmaalla oli monia työnsä osaavia ammattihenkilöitä, kesätyöntekijöitä unohtamatta. Hautausmaalle jäi monia kätteni jälkiä. Olen edelleen kiitollinen siitä, että sain ne toteuttaa.

Veikko Waldén ja Marja-Leena Kanervala-Waldén muistelevat työvuosiaan seurakunnassa kiitollisin mielin.

Marja-Leena Kanervala-Waldén

Mitä töitä teit seurakunnassa?

– Olin johtava diakonissa 1988–2007.

Mitä teet nykyään?

– Eläkepäivät vierähtävät kotiaskareita tehdessä ja ajankohtaisia asioita seuratessa. Kaksi päivää viikossa auttelen 97-vuotiasta äitiäni Hausjärvellä. Iloa päiviin tuovat lapsenlapsien tapaamiset ja viestittelyt sekä heidän harrastustensa seuraaminen.

Parhaita muistoja seurakunnasta?

– Kiitollisin mielin muistan ­seurakuntaa hyvänä työyhteisönä. Monet henkilökohtaiset tapaamiset, leirit Hirvijärvellä ja seurakuntamatkat kotimaassa sekä ulkomailla ovat jääneet mielen sopukoihin hauskoja yksityiskohtia myöten.