Kyräilyn tilalle kyläilyä

Kirkkovaltuuston puheenjohtaja Eeva Liisa Hellsten kokee akkujensa latautuvan yhteisessä messussa, kun synninpäästön jälkeen rukoillaan: Vahvista uskoani, lisää toivoani ja uudista rakkauttani.

Nuorena kuvittelin päätyväni töihin Afrikkaan, mutta kolmikymppisenä löysin itseni luokanopettajana ja perheenäitinä Hämeestä. Muutimme mieheni kotikaupunkiin, vuonna 1980 ja siitä asti olen ollut tavalla ja toisella mukana Riihimäen seurakunnan toiminnassa.

Tammikuussa kirkkovaltuuston kokouksen yhteydessä oli iltakoulu, jossa luottamushenkilöille tarjottiin ajankohtaiskatsaus seurakunnan monipuolisesta toiminnasta. Myös Kirkon nelivuotiskertomuksen tuloksista annettiin tietoa. Lopuksi tutkija Jyrki Komulainen haastoi meitä kuvalla, jossa kirkon ovella oli viesti: Immigrants and Refugees Wellcome. Hän pisti meidät miettimään vaikuttaako asenteisiimme luterilainen tapa jakaa uskonto ja yhteiskunta eri elämänalueiksi. Kuuluuko Jeesuksen rakkaus pyhiin, muttei arkeen? Maailman suurimmassa luterilaisessa kirkossa Etiopiassa ja muissa eteläisen pallonpuoliskon kasvavissa kirkoissa ei ajatella niin, vaan eletään kokonaisvaltaisesti kristittyinä.

Maahanmuuttajien ja pakolaisten toivottaminen tervetulleeksi seurakunnan tapahtumiin voi alkaa pelkästä ystävällisyydestä. Nähdään, hymyillään ja tervehditään. Puhutaan naapureille tai sattumalta kohtaamillemme lapsille ja aikuisille. Kyräilyn sijaan kyläilyä ja tutustumista. Siitä syntyy luottamus. Kieli ei ole ylittämätön este.

Kasvoin kristillisissä piireissä, varhaislapsuuden Namibiassa ja myöhemmin Helsingissä. Suomen Lähetysseuran monikulttuurinen kristillisyys leimasi koko nuoruuttani. Oli luonnollista, että muuttaessani Riihimäelle katsoin lehdestä, mitä täkäläisessä seurakunnassa tapahtuu. Lähetyspiirissä Virekunnaksilla, nykyisessä Narniassa, minut otettiin hyvin vastaan.

On entistä tärkeämpää osoittaa, että ovet ovat auki ilman portsaria ja ehtoja.

Seurakunta voi olla kaikille, ei vain maahanmuuttajille, linkki toisten ihmisten luo. Jospa kuka vaan suuren elämänmuutoksen kokenut tai muutosta kaipaava, yksin jäänyt tai paikkaansa yhteisössä etsivä voisi kokea kirkon ovella olevansa tervetullut. Onhan kirkkomme turvallinen paikka, jossa ihmisten katseita ei tarvitse pelätä. Toivottavasti.

Seurakunnan työntekijöiden valmistelemissa tilaisuuksissa pidetään esillä Raamatun ilosanomaa, ja diakoniatyö tarjoaa monenlaista tukea ja apua. Mutta monet ovat kokeneet myös seurakuntalaisten keskinäistä henkistä tukea ja käytännön apua, mihin riittää oma elämänkokemus ja hyvä tahto. Ystävät ovat seurakunnan ydintä, joka ei näy toimintakertomuksissa.

Luottamushenkilöt ovat välttämättömiä laillisen organisaation vuoksi, mutta jokainen seurakuntalainen on tärkeä paikallisen toiminnan vuoksi. Suomessa kirkkoon ei enää kuuluta perhekunnittain esivanhempien perinteitä kunnioittaen vaan oman valinnan mukaan. On entistä tärkeämpää osoittaa, että ovet ovat auki ilman portsaria ja ehtoja.

Rippikoululeiriltä jäi elämän ohjeeksi 1.Kor 13 ja ”Ora et labora”. Rukoile ja tee työtä. Eivät moninaiset tehtävät seurakunnassa aina ole työltä tuntuneet, ja nyt seitsemänkymppisenä seurakunnan yhteydessä syntynyt ystäväpiiri tuo elämääni iloa ja luo turvallisuutta.

Olen aina halunnut tutustua erilaisin ihmisiin ja kuunnella heitä. On hyvä olla mukana monella elämän sektorilla. Elämän rosoisuus on kohdattava ja omat mokat selvitettävä. Koen kuitenkin saaneeni lahjaksi paljon hyvää, jota haluaisin jakaa. Toiveeni on, että monet voisivat löytää paikkansa myös Riihimäen seurakunnassa omana itsenään ja sen myötä itselleen sopivan tavan elää kristittynä tässä kaupungissa, maassa ja maailmassa.