Sodan aika on ohi

Avioliitoissa kannetaan menneiden sukupolvien taakkoja siihen asti, että joku uskaltaa avata ja purkaa repun. Maria ja Jones Pohjanvuori ryhtyivät työhön, sillä se oli ainoa vaihtoehto jatkaa yhdessä.

Maria Pohjanvuori on valinnut miehelleen paidan valmiiksi valokuvausta varten. Sellaisen, joka sopii yhteen hänen mekkonsa kanssa. Vaimon mielestä värien harmonia luo pari-identiteettiä.

Töistä kiireellä palannut Jones Pohjanvuori näkee paidan, ja hänen naamansa venähtää. Hän katsoo Mariaa lempeä pettymys kasvoillaan. Ilmeestä voi päätellä, että pariskunta on kyntänyt suhdettaan syvältä.

Riihimäen kaupungin ICT-asiantuntija ja tapahtumatekniikka-alan yrittäjä ovat olleet naimisissa 17 vuotta.

– Ekat avioliitot sössittiin. Me tehtiin päätös, että me ei erota. Siinä on joutunut kova kovaa vasten, Maria tunnustaa.

Monet lähtevät avioparityöhön saadakseen apua itselleen. Pohjanvuoret tunnustavat auliisti, että heidän kohdallaan kävi juuri niin. Maria on pitänyt blogia Parempi avioliitto -yhdistyksen sivuilla ja esittelee siellä itsensä: ”Riihimäkeläismutsi, jolla on aina liian paljon tekemistä ja liian vähän aikaa.

Perheeseemme kuuluu kaksi yrittäjää, kaksi koululaista, kaksi koiraa ja urheiluseura. Rakastan Raamatun penkomista, Jumalan äänen kuuntelemista ja suoraa puhetta.”

– Yksi koira, Jones päivittää. Muuten tilannekuva on ennallaan.

Lentävä lapsuus

Oman avioliiton solmut ovat tehneet Pohjanvuorista avioliittotyön vertaisparin, joka myös luennoi aiheesta. Mikä heillä mättää?

– Sota, pariskunta vastaa yhteisymmärryksessä.

Marian mummo on kotoisin poltetusta Lapista ja vaari poltetusta Karjalasta.

– Juurettomuutta on vielä minussakin.

Juurien kasvattamisen on tehnyt vaikeaksi sekin, että lapsuudenperhe muutti lähetystyöhön.

– Kuljimme Suomen ja Espanjan väliä. Olen muuttanut elämässäni 33 kertaa.

Äidin mieli oli hauras ja isä oli työnarkomaani. Äiti ei ollut henkisesti läsnä ja isä oli fyysisesti poissa. Marian avioero laukaisi kriisin, joka pakotti terapeutin kanssa ymmärtämään, mitä tapahtuu, kun lasta ei nähdä.

Tuli hännän alla juosseen naisen levottomuus on alkanut asettua. Hämmästyksekseen hän on huomannut ajattelevansa, että voisi jopa juurtua tänne Riihimäelle, tuon miehen rinnalla.

Sankarimyyttejä

Jones kasvoi kodissa, jossa tunteiden jakaminen oli vaikeaa. Äiti oli sotalapsi, joka menetti läheiset ihmisensä kaksi kertaa. Ruotsissa hän oli täysi ummikko, ja Suomeen palatessaan hän oli unohtanut äidinkielensä.

Isä oli menettänyt lapsena veljensä, jonka ympärille kasvoi sankarimyytti. Isä ei ollut menetetyn pojan rinnalla mitään. Huomaamattaan isä antoi mitättömyyden perinnöksi pojalleen.

Mieleen nousee muisto. Yöllä oli satanut paljon lunta. Jones oli vasta pieni, mutta lapioi uutterasti mummon kanssa pihasta lumet ja toivoi, että isä ilahtuisi avusta.

– Isä meni heittelemään lumet kauemm­aksi.

Sukupolvissa kulkenut ankaruus tuli Jonesin mukana avioliittoon.

– Lapsena kiukku ja pettymys tulkittiin huonoksi käytökseksi, niiden ilmaiseminen oli tuhmaa. Siinä kävi niin, että minun kaikki tunteeni tukahtuivat. Myös ilon tunne katosi.

Pelottavia tarpeita

Ulospäin voi näyttää, että tunteet katoavat olemattomiin. Ihmissuhteittensa vaikeuksia tutkiessaan Jones kuitenkin oivalsi, että ne ovat kaikki tallella, kattilan pohjalla. Ja mikä tahansa mitätön pikkuasia voi saada kattilan kiehumaan yli.

– Haavoittava raivonpurkaus saa sanomaan asioita, joita ei todellakaan tarkoita, Jones pahoittelee.

Yksinpärjäämisen ihanne on tehnyt vaimon tarpeiden kohtaamisesta vaikeaa. Kun ei ole oppinut olemaan itseään kohtaan hyvä, tuntuu mahdottomalta olla hyvä toiselle.

– Kun Maria on ollut heikoimmillaan, minulle on tullut hylkäämisreaktio.

Tänään pariskunnan välillä läikkyy toivoa siitä, että kaikki tunteet ja tarpeet saavat olla heidän välillään olemassa. Pohjanvuoret ovat huomanneet, että kasvua ei tarvitse luoda, se kyllä tapahtuu. Mutta kasvun esteiden raivaamiseen täytyy sitoutua. Paljon on kyse rohkeudesta pysähtyä ja rakastaa myös itseään.